Järjestöjen rooli hyvinvoinnin ylläpitäjänä kasvaa – mutta millä resursseilla?

Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 12.3. (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005124030.html ) oli laittaa aamukahvin väärään kurkkuun. Ansiokas havainto spottasi esiin sen, mistä pääosin on vaiettu. Soteuudistuksen sekä julkisten rahoittajaorganisaatioiden meneillään olevien muutosten takia tiedetään, että kenties useimpien järjestöjen julkinen rahoitus tulee vähenemään. Mutta keneltä, milloin, millä perusteella – kukaan järjestövastaava ei tiedä, näinköhän tietävät asiasta päättävätkään.

Samaan aikaan tuntuu siltä, että järjestöjen rooli pääkirjoituksen otsikon mukaisesti hyvinvointiaukkojen paikkaamisessa kasvaa. Kolmatta sektoria vastuutetaan antamatta mahdollisuutta ottaa kantaa ja ilman ennustetta rahoitusnäkymästä. Luotetaanko tässä armeijasta tuttuun olemattomaan ”Arskaan”, joka tarpeen tullen oli väijyssä ja sai asiat sujumaan. Että jotenkin ne järjestöissä pystyvät omarahoitteisesti huolehtimaan resursseista ja tekemään sen mitä verovaroin ei pystytä tai haluta.

Vaikka järjestöissä onnistuttaisiinkin, osaavatko apua tarvitsevat juuri sen oikean järjestön luokse. Ja onko juuri sillä oikealla järjestöllä mailla halmeilla paikkaa, josta tavoittaa ihmisen. Mm. terveysalalla on useita osin päällekkäisiä järjestöjä, joista voi olla vaikea löytää juuri sen oikean profiilin auttava käsi. Toinen panostaa tutkimukseen, toinen välittömään auttamiseen, mutta vanhusko osaisi napata oikean osoitteen.

Vastuu resursseista ja varainhankinnasta ilmiselvästi siirtyy järjestöille. Kilpailu lahjoitusvaroista ja yrityskumppanuuksista kiristyy nopeasti. Järjestön brändin kirkastaminen niin rahoittajille kuin kaikille muillekin sidosryhmille on yhtäkkiä hyvin kriittinen asia. Taistelu paikasta auringossa on alkanut ja sen voittavat ne, jotka osaavat muokata toimintatapansa siten, että järjestössä on 360-näkymä niin jäseniin, vapaaehtoisiin kuin lahjoittajiin. Onneksi tietoteknisiä apuvälineitä on tarjolla. Niiden avulla asiakkuusajattelun ja varainhankinnan systematisointi on hienosti toteutettavissa.

Voittavat järjestöt toimivat kontaktiensa kanssa systemaattisesti ja arvioivat toimenpiteidensä vaikuttavuutta. Osa järjestöistä on tähän valmiita, joillakin saattaa olla pidempikin takamatka juostavana. Mustien maalaileminen on kurjaa mutta pelkäänpä, että järjestörekisterissä tulee tapahtumaan paljon seuraavan viiden vuoden aikana. Osa järjestöistä varmasti pärjää mutta yhtä varmasti monille autettaville, niille, joita varten järjestö on olemassa, jää tyhjä kortti kouraan.